Satumaa

Tänä aamuna sitten oltiinkin ajoissa liikkeellä. "Pomolla" on tapana ensimmäiseksi aamulla katsastaa maailman tila ikkunoista. Tänä aamuna siellä näkyi huurteinen satumaailma. "Pomo" pelkäsi, että auringonnousu hävittää sen, joten pimeässä rynnättiin lenkille kuvaamaan.

Mitä siellä pimeässä muka voi kuvata. Kaunistahan siellä oli ja toki "pomo" palellutti sormensa, mutta tiedä häntä , oliko se kaikki sen arvoista. Minusta toki oli mukava päästä lenkille. Ja tuo poseeraushan on niin arkipäivää, etten siitä sen kummemmin ota pultteja. Vähemmällä pääsen, kun kiltisti suostun olemaan filmitähtenä.

"Pomo" kävi varaamassa taas pyykkituvan. On aikatavalla laiminlyönyt tätä taloudenpitoa, joten oli aikakin. Yllättäin minä pääsin sisälle eteiseen odottamaan. Kait se "pomo" ajatteli, että on liian kylmä värjötellä ulkona. odotinhan minä siinä vaikka omituiselta tuntuikin seisoskella pienessä kopperossa. Ei kuitenkaan onneksi kauan kestänyt, kun päästiin taas ulos ja kuvauksiin.

Tuo kuvaaminen on kyllä ihme tauti. Ei tunnu yhtään haittaavan vaikkei kuvista mitään synny. Aina vain lisää ja lisää kuvia. "Pomo" kulkee zuumi silmissä koko ajan, katselee maisemia linssin läpi ihan automaattisesti. Joskus sitä toivoisi, että jäisi linssinsuojus päälle, jotta "pomokin" voisi suhtautua elämään normaalisti. Luuleekohan se olevansa joku valokuvaaja vai mitä sen päässä liikkuu, jos nyt ylipäätään liikkuu.

Tässä nyt sentään on jotain ideaa.

Kotona asetuin "pomon" tuoliin nukkumaan. Siinähän minä yleensä vietän päiväni.

Eipä ne huurteet kadonneetkaan päivän valkenemisen myötä, joten lähdettiin tietenkin uudestaan ulkoiluttamaan kameraa. Sain minäkin siinä samalla lenkin.

Kyllähän minulle lenkkeily aina kelpaaa, etenkin, kun pääsin taas vapaasti tutkimaan maastoa. samalla, kun "pomo" kulutti aikaansa tähtäillen kamerallaan.

Enni tuli sitten viihdyttämään minua.  Leikkiminen oli mukavaa, mutta ei se, että Enni sai ruokaa, jota ei minulle annettu. Mutta olenhan minä tottunut tähän epätasa-arvoiseen kohteluun.