Lunni ruskassa

Sehän on meikäpojan elämä yhtä poseeraamista. Se käy kyllä aika näpsästi, kun takana on yli neljä vuotta päivittäisiä harjoituksia. Lisäksi minä olen aika nopea oppimaan. Nyt on vähän vaikeaa. Ei poseeraamisessa vaan herkkujen saamisessa. Olen oppinut istumaan, menemään maahan ja antamaan tassua, kun herkkua näytetään. Nyt "pomo" tuntuu haluavan jotain muuta. Epäilyttävästi tuntuu, että minun pitäisi vain seistä paikallaan, kun herkkupala tulee näkyviin. En oikein usko tuohon juttuun. Ihan liian yksinkertaista. Tähän on varmaan joku ansa kätketty. Sitä selvittelen.

Keskityn tässä selvitellessäni siihen, minkä hallitsen eli poseeraamiseen. Tänään piti näissä lehtikasoissa seistä, koska "pomo" se  jaksaa vuodesta toiseen ihailla sitä, kun lehdet tippuvat puista ja muodostavat teille ja poluille värikkään maton. Siis oikeasti :O Kun tämä tapahtuu vääjäämättömästi joka vuosi :O Onkohan "pomolla" huono muisti, kun jaksaa joka vuosi haltioitua vääjäämättömistä luonnon tapahtumista?

Poseerataan, kun niin toivotaan. Pääasia, että lenkille pääsen, mielellään aina pitemmälle.

Saas nähdä, missä huomenna mennään.